Rokkizine
3/5 Tähteä

Kaksi vuotta sitten suuremman yleisön tietoisuuteen Same About The Sorrow-lohkaisulla ponnahtanut So Called Plan julkaisi toisen kokopitkänsä syksyn alkupuolella. Debyyttilevyä synkemmin sävyin väritetty kakkosalbumi pelaa osin samoilla voimavaroilla kuin edeltäjänsä, tuoden samalla uutta jytkettä bändin repertuaariin.

Esikoislevyn jälkeinen parin vuoden kehityskulku on vienyt turkulaiset koneellisemman ja tuhdimman soundimaailman puolelle. Jo bändin debyytillä kultiin kiippareita siellä täällä, mutta December Turns To Fall esittelee edeltäjäänsä runsaamman äänimaailman. Osassa rallatuksista koneellisuus toimii enemmän kuin hyvin (December), toisissa taas taustalla tikkaava konepiano kuulostaa enemmänkin kiusallisen ylimääräiseltä (Zero). Akustiset tai muuten matalatempoisemmat balladimaiset sävellykset ovat edellä mainittuja konemausteita mielenkiintoisempi ja toimivampi lisä bändin kakkoslevylle. Mainittakoon näistä toimivimpana The Ghost.

Biisien sovitukset ovat kieltämättä kunnianhimoisia ja ehkä liiankin valmiiksi pureskeltuja. Sovituksista ja nauhoituksesta (lukuun ottamatta rumpuraitoja) bändi vastaa tuttuun tapaan itse. Kymmenen biisin tiukka paketti on oikean pituinen, mutta kärsii hienoisesta tasapaksuudesta. Vaikka materiaalissa toisaalta on vaihtelua, olisin kaivannut levylle muutamaa suoraviivaisempaa kappaletta kakkosraidan Hate Me (and I will hate you too) hengessä. Myös samaisessa rallissa tässä bändissä aina pitämäni stemmalaulut ovat valttia, vaikka jotkut kaksikon Saarikoski/Asp laulantaa tasapaksuksi sanovatkin.

Meteli.net
3/5 tähteä

Turkulainen So Called Plan löi itsensä suomalaiselle musiikkikartalle ja levy-yhtiön kiinnistyslistalle menevää skeittipunkia soittavana retkueena. Jo debyyttilevy Suburbian Symphony kuitenkin antoi osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Siinä puolittaiseksi ja ulkokultaiseksi jäänyt punkpopin sekä tummemman ja osin koneellisemmankin yleissoundin yhdistely on viety uudella December Turns to Fall -albumilla selvästi pitemmälle. Näin onkin aikaansaatu tyylillisesti huomattavasti yhtenäisempi kokonaisuus.

Parasta levyssä on se, että siinä bändi kuulostaa soittavan jotain, mitä sävellyksestä vastaava kaksikko Eero Saarikoski (laulu ja kitara) ja Ville Asp (rummut, syntikat ja taustalaulu) on tavoitellut. Aika ajoin pateettiseksikin yltyvä synkistelevä kokonaisuus tasapainottelee radioystävällisyyttä tavoittelevan poppailun ja kovanaamaisen katu-uskottavuuden välisellä veitsenterällä puhtain paperein, ja se tekee sen tuhat kertaa hienostuneemmin kuin osin samalla paletilla operoiva seattlelainen Aiden. Huono puoli on kuitenkin se, että tämä tyylilaji vaatisi onnistuakseen levylle ehdottomasti viidestä kuuteen vahvalla hittipotentiaalilla ladattua viisua, kun niitä tältä levyltä ei löydy kuin todella osuvasti valittu avauskappale December sekä levyn päättävä, tunnelmoiva ja suureelliseksi kasvava World Without Me. Niinpä meno ehtii tällä välillä väljähtää, vaikka tarttuvia melodianpätkiä tarjoillaan siellä täällä muuallakin.

Yhtenäisyys nostaa levyn arvoa selvästi, mutta materiaalin tasapaksuus jättää kuulijaan harmillisen onton olon.

Ilmari Ivaska

(Soundi 09/2008)
2/5 tähteä

Turkulaiskopla tavoitteli jo debyyttialbumillaan Suburbian Symphony kunnianhimoista ilmaisua. So Called Plan oli ponnistanut perinteisestä punkista, mutta jo esikoisellaan kappaleissa oli dramaattista kaarta ja asiayhteyteen nähden lähes sinfonisia sovituksia. Vaikutelma jäi silti kiusallisen tasapaksuksi ja vain singlekappale Same About The Sorrow nousi albumin ainoaksi valopilkuksi.

Toisella albumilla levy-yhtiö on vaihtunut piirua isommaksi eivätkä tavoitteetkaan ole entisestä pienentyneet. Kolossaalisten sovitusten ohella kokeillaan nyt myös konemausteita. Ja niin kuin monesti väkisin kehittymisen kohdalla, lopputulos jää teennäiseksi. Säksätykset elävät omaa elämäänsä kappaleiden taustalla, mutta itse biiseihin ne eivät saa lisäulottuvuutta. Kiusallista on sekin, että vielä tässä vaiheessa uraansa bändi kärsii jäykästä soittamisesta. Suoraviivaisemmat punkvedot voisivat hiukan lunkimmalla asenteella toimiakin.

Periaatteessa So Called Plan on yhä lupaava yhtye, josta potentiaalin saattaisi saada irti ulkopuolisella tuottajalla ja huolellisemmalla tekemisellä. Nyt bändin tekemistä leimaa liikaa hirveä kiire menestymiseen. Eikä mukana ole yhtään Same About The Sorrowin tasoista täkyä.

Antti Luukkanen

Desibeli.net
3/5 tähteä

Tarttuvan popin ja rullaavan rockin kanssa naitettu punk on aikoja sitten menettänyt parhaimman teränsä, eikä punk tahdo terminä sopia oikein millään tavoin turkulaisen So Called Planin kaavaan, vaikka kaiketi ryhmän musiikki jonkin sortin punkpoprollia onkin. Toisaalta jos Green Dayn ja Bad Religionin kaltaiset instituutiot porskuttavat isossa maailmassa yhä iloisesti (ja siinä sivussa miljoonia myyden) eteenpäin, niin turha kai tässä on alkaa saivartelemaan.

December Turns To Fall on kymmenen hanakasti tarttuvan rallin napakka kokonaisuus, josta löytyy niin perinteistä rallausta kuin vähän tummempaakin sävyä tunnelmaa luomaan. Tämä maiseman aiempaa monipuolisempi väritys on kieltämättä tarpeen, jotta touhu ei olisi ihan suoraa kopion kopion kopiota. Avausraita December on kiistatta albumin kirkkain hetki, jolloin kaikki vain loksahtaa hetkeksi kohdilleen. Rauhallisempi The Ghost herättelee jälkimmäisellä puoliskolla toivoa, mutta toista täysosumaa kiekolta ei enää löydy. So Called Plan sijoittaa itsensä taitavasti siihen rakoon, jossa radioystävällisyys, katu-uskottavuus sekä riittävä persoonallisuus kohtaavat ja markkinatalouden lakien valossa albumi tuleekin menestymään, mutta musiikin historiaa tässä ei tehdä. Siihen oltaisiin kaivattu muutama Decemberin kaltainen siivu lisää, sekä reilusti enemmän kapinaa.

Mika roth

Plaza
3/5 tähteä

Vuonna 2006 eli debyyttinsä myötä So Called Planin todettiin olevan muodikas yhtye. Kuulostaa hyvältä, joten yhtye teki toisen levyn samoin elkein eli laittoi poppia punkiin.

So Called Planin ura lähti nopeaan nousukiitoon jo ennen ensimmäistä albumia ja hype oli jokseenkin kohdallaan, kun yhtyeen Suburbian Symphony -albumi julkaistiin vuonna 2006. So Called Planin musiikissa ja ulkomusiikillisissakin tekijöissä oli paljon sitä, jota juuri tuolloin kaivattiin. Oli energiaa, oli vähän kiukkuakin, oli punkia ja oli tarttuvia säkeistöjä. Eikä bändikään näyttänyt pentulaumalta.

Suburbian Symphony pinkaisi hyviin myyntilukuihin, mutta December Turns To Fall -albumin kohdalla alkoikin draama. Laulaja Eero Saarikoski menetti äänensä eikä miehestä ollut studioon. Oikealla lääkityksellä mies saatiin kuntoon ja kakkoslevyllä ei edellisvuoden katastrofi paljon paina.

SCP:n toinen levyllinen on uskollinen tyylilleen eli melodista punkia runtataan jälleen antaumuksella. Eikä vain punkia, vaan SCP napsii röyhkeästi elementtejä heavysta, progesta, popista ja kaikista rockin osa-alueista. Lopputuloksena on tasapainoinen albumillinen, joka kuulostaa hyvinkin siltä miltä isoveljien julkaisut kaukana Yhdysvalloissa. Kun SCP:ia on verrattu jatkuvasti Bad Religioniin tai Green Dayhin, niin sama varjo kulkee poikien perässä nytkin, mutta tuskin se paljon heitä haittaa. Muutenhan tyyliä olisi muutettu.

December Turns To Fall -albumin varmin hitti on aloitusraita December, joka jousineen, pianomelodioineen, kitaravalleineen ja rakenteineen on niin radioystävällinen, että sujahtaa helposti rock-ystävällisten kanavien sisältöön. Kappale on kaikin puolin niin onnistunut, että sille voisi hyvin povata kansainvälistäkin menestystä. Ainakin melkein, sillä teoksen muotilla on tehty jo satoja viisuja eikä laulaja Eeron englanti taida sittenkään olla vielä aivan kohdallaan.

Varsin sovinnaisen alun jälkeen kuulijaa ruokitaan kerta toisensa jälkeen tarttuvilla hoilottelukertosäkeillä, mutta avausraidan tarjoamaa täsmämatematiikkaa ei löydy muista kappaleista. Peruslinjasta poikkeavat eniten The Ghost, joka rauhoittaa tilanteen hetkeksi sekä hevimmin tintattu World Without Me.

So Called Plan on tehnyt malliikkaan levyllisen, joka varmasti kolahtaa kohteeseensa, jonka voisi olettaa olevan teinityttö. Sehän ei haittaa, että fanit ovat nättejä, mutta kuinka pitkälle pötkitään sillä, että punk ei ole punkia ja musiikki ei kuulosta persoonalliselta? Mahdotonta sanoa, mutta omaleimaisuutta SCP kaipaisi.

Anssi Järvinen

Vertigo
3/5 tähteä

Ensimmäisen levynsä julkaisun jälkeen So Called Planille on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Bändi on vaihtanut levy-yhtiötä ja joutunut siirtämään toisen pitkäsoittonsa tekemistä laulajansa kurkkusairauden vuoksi. Nämä eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet December Turns to Fall –albumin lopputulokseen niin, että se olisi epäonnistunut. Päinvastoin se on soundeiltaan ehjä kokonaisuus, jolla on monipuolisia biisejä.

Viisivuotiaan So Called Planin toinen levy on debyyttiä monipuolisempi ja soundeiltaan isompi. Bändi on kahden vuoden takaiseen pitkäsoittoon verrattuna varmempi ja kuulostaa tiukemmalta. SCP on saanut kasaan hienoja kappaleita, joissa on rutkasti asennetta ja tunnetta. Mukana on niin toiveikkaita kuin epätoivoisia tunnelmia. Soitto on tiukkaa, Eero laulaa vahvasti ja biisit ovat toimivia, joten lopputulos on hyvänkuuloista.

Levy on sen verran kova paketti, että sen soisi löytyvän monesta levyhyllystä. Jospa siihen auttaisi bändin uusi levy-yhtiö SonyBMG, jolla on resursseja saada levylle näkyvyyttä.

Minna Koivunen

S-Zone

3/5 tähteä

Upeasta avausraidastaan huolimatta levy jää hieman liian samanlaiseksi noustakseen nappisuoritukseksi.

Pidin jo turkulaisbändin uutuuden kansikuvasta niin paljon, että en ollut yllättynyt, kun ”December Turns To Fall” alkoi soida ja vei mukanaan. Kerrassaan onnistunut biisi, joskin genre onkin kulunut. Tällaista punkahtavaa poprockia kun kuulee aika paljon tätä nykyä radiosoitossa. Valitettavasti levyn ensimmäinen kappale jää levyn ainoaksi nerokkuudeksi ja sen rinnalla seuraavat kappaleet kuulostavat liian tavallisilta.

Perus Green Day-Bad Religion –kamaa siis tarjoillaan. Eikä ollenkaan huonosti. Kuitenkin kappaleista olisi voinut saada niin paljon enemmän irti ja ne olisi voitu sovittaa monipuolisimmiksi. Nyt levyn aloitusraita jää turhaan yksinäiseksi hitiksi, sillä potentiaalia kyllä löytyy. Esimerkiksi ”Zerossa” on paljon hyvää ja sitä seuraava ”Gohst” on mukavan hidas ja tuo vaihtelua tykitykseen. Ei bändi siis turhaan edellislevynsä myötä voittanut vuoden tulokkaan titteliä.

Marja Luokomaa